Wednesday, September 18, 2013

Miten opin keikuttamaan venettä, osa 2: käsikirjoittaja löytää sisäisen anarkistinsa

Kuva: http://www.benpink.com/
Piilaakson vapaus on paljolti korkean koulutuksen, perinteisesti mitattavissa olevan älykkyyden ja taloudellisen turvallisuuden suomaa vapautta. Nörtit kyseenalaistavat mielellään olemassaolevia rakenteita, paitsi sen, jonka nojalla he itse ovat nokkimisjärjestyksen huipulla. He pyörivät omassa hyvinvointikuplassaan melko sokeina sille, että heidän toimistojaan siivoavat ja niiden keittiöissä tiskaavat maahanmuuttajat elävät täysin erilaisessa todellisuudessa. Korkeakouluja käymättömät ihmiset tekevät kahta tai kolmea työtä selvitäkseen elämän perusasioista. Teknolibertarianismiin kuuluu ajatus, että köyhät ovat köyhiä lähinnä omaa tyhmyyttään. Todella kyvykkäät kyllä pärjäävät, vaikka järjestelmä olisi lähtökohtaisesti epäoikeudenmukainen. 

Oaklandissa minä tutustuin rohkeuteen, joka syntyy siitä kun ihmisellä ei ole enää mitään menetettävää. Syksyllä 2011 kaupungin keskusta muuttui useiksi päiviksi sotatoimialueeksi. Poliisivoimiin rekrytoidut, tuoreet Afganistanin ja Irakin veteraanit hyökkäsivät Occupy-liikkeen telttaleiriin kuin Fallujan kapinallispesäkkeeseen. Naapurikunnista soitettiin tuhansia poliiseja apuun ja käynnistettiin massiivinen operaatio panssariajoneuvoineen ja helikoptereineen. Sen seurauksena yksi rauhanomainen mielenosoittaja joutui koomassa sairaalaan, ja kyynelkaasun, savupommien, kumiluotien ja kauhusta huutavien siviilien täyttämä Oaklandin keskusta nähtiin niin kansainvälisessä lehdistössä kuin Jon Stewartin komediaohjelmassa. 

Amerikkalaisen Occupy-liikkeen militantein ja radikaalein siipi koostui Oaklandin ja Berkeleyn vanhan koulun maolaisista, stalinisteista ja insurrektioanarkisteista, jotka kannattavat tosissaan aseellista vallankumousta. Kun Occupy-liikettä vasta suuren yleisön tietämättä valmisteltiin, radikaaleja muutti tänne lisää sankoin joukoin eri puolilta Yhdysvaltoja. Oaklandilla on radikaali historia, ja Mustien Panttereiden perinnölliset toivottavat tervetulleeksi kaikki, jotka ovat valmiita laittamaan itsensä kunnolla peliin tuhotakseen kapitalistisen järjestelmän. Vain trotskilaiset saavat täällä turpaan. 

Berkeleyn yliopiston ja San Franciscon ympäristöstä löytyy myös runsain joukoin vihreitä, sosiaalidemokraatteja ja perinteisiä liberaaleja, joille kaikille on itsestäänselvää lähteä kaduille mieltä osoittamaan aina kun siihen näyttää heidän mielestään olevan jotakin syytä. J. Edgar Hoover ja Ronald Reagan yrittivät aikoinaan kepulikonstein vaientaa yliopiston epäillyt punaiset ja heidän sananvapausliikkeensä. Siitä lähtien täällä on tiedetty, että The Man ei ole kyseenalaistajien puolella, ja sananvapaus muuttuu sanahelinäksi aika nopeasti siinä vaiheessa kun aletaan puhua todellisesta vallasta. 

Se ei ole ikinä varsinaisesti pysäyttänyt ketään. On kieltäydytty uskomasta, että mukautumalla vallitsevaan todellisuuteen tullaan onnelliseksi. Oaklandin ja Berkeleyn seudulla asuu jostain syystä melko suuri määrä ihmisiä, joille helppo ja vaaraton elämä ei ole onnellisen elämän synonyymi. Se on toisaalta ehkä muutenkin periamerikkalainen ominaisuus. Amerikkalaiset aina väittävät kadehtivansa pohjoismaalaisten lomia ja äitiysvapaita, mutta minusta vähän tuntuu että he alkavat heti järjestellä vallankumousta tai perustavat vähintään pari yritystä, jos joutuvat oikeasti olemaan vaikka kuukauden tekemättä mitään. 

Occupy-liikkeen sisäpiiri osoittautui lopulta itse liian vallanhimoiseksi, autoritääriseksi ja poliittisesti joustamattomaksi, jotta liike olisi voinut säilyttää laajan kansansuosionsa. Oaklandissakin kymmenen ihmisen ydinporukka syyllistyi toisinajattelijoiden syrjimiseen, päätösten junttaamiseen, salailuun ja ilmeisesti myös jonkinlaiseen taloudelliseen kähmintään. Mukaan oli myös soluttautunut liittovaltion agentteja, niinkuin aikoinaan 60-luvullakin. Nämä onnistuivat niin riidankylvämisessä kuin radikalismin kärjistämisessä porukassa, joka oli jo muutenkin aika räjähdysaltista. Occupy Oakland järjesti muutamassa kuukaudessa useita massamielenosoituksia ja yleislakon, mutta ydinporukka oli lopulta niin identifioitunut kokemiinsa mediavoittoihin, että heidän kritiikinsietokykynsä oli huono. Loppuunpalamisia tapahtui ja touhu meni lopulta pelkäksi riitelyksi. Liikkeen sammahtamisesta on nyt pari vuotta, mutta riitely jatkuu oikeastaan edelleen.

Occupy-liikkeen poliittisesta lapsellisuudesta huolimatta se jätti ison jäljen amerikkalaiseen poliittiseen elämään. Liberaalit tajusivat, että heistä on vielä pitkä matka poliittisen kartan vasemmalle äärilaidalle. Valtaapitävät pelästyivät oikeasti. Moni ehti luulla, että 60-luvun radikalismi on kokonaan kuollut ja kuopattu kylmän sodan mukana, eivätkä amerikkalaiset tule koskaan enää tosisaan kyseenalaistamaan yhteiskuntansa perusolettamuksia. Wall Streetin ja Washingtonin epäpyhä liitto voi jatkua kaikessa rauhassa edustuksellisen demokratian suojissa. 

Mutta yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja rakenteiden vääristyminen on viimeisen 30 vuoden aikana edennyt kovin pitkälle. Neljä viidestä 18-24 -vuotiaasta on työttömänä. Eikä kaikkia toimettomia saa sotimallakaan työllistettyä. Ei tarvita kuin strategista suunnittelua ja organisointia, ja turhautunut energia on helppo kanavoida yhteiskunnalliseen rettelöintiin. Jos sen tekee seuraavalla kerralla joku taitavampi porukka, seuraamukset voivat olla erittäin kauaskantoiset. Tämän maan poliittiseen muistiin kuuluvat massaliikkeet, jotka muuttavat historian kulkua.

Minä en ollut ennen Occupy-syksyä koskaan kokenut todellista yhteiskunnallista kapinaa. Olin käynyt vähän siellä ja täällä osoittelemassa mieltäni omantunnon vuoksi, mutta en ollut ehkä tosissani ajatellut että maailmassa voisi oikeasti joku asia muuttua sillä tavalla. Enkä ollut ikinä tavannut ihmistä, joka aikoo vakavissaan tehdä vallankumouksen.

Elämäni mullistui, kun tapasin niin Piilaakson sliipatuissa käytävissä kuin Oaklandin sottaisilla kaduilla ihmisiä jotka tietävät vuorenvarmasti, että muutos on mahdollista. Eihän se oikeasti ole edes mikään uskonasia. Muutos ei ole helppoa, siistiä, eikä lineaarista, mutta se on itse asiassa ihan väistämätöntä. Siihen voi oikeastaan vain osallistua.

En uskonut hetkeäkään että anarkistit tuhoavat kapitalismin, ja minusta oli oikeastaan kauhea ajatus että he olisivat siinä onnistuneet. Ei minulla ole pienintäkään halua järjestellä tee se itse -pohjalta teltoissa palveluita, joita varten on modernit yhteiskunnat keksitty. Minä olen vähän semmoinen samppanja-anarkisti. Minä uskon, että vasenta poliittista äärilaitaa tarvitaan siksi että amerikkalainen poliittinen ilmasto on lipsahtanut aivan liian kauas oikealle isänmaallis-kristillisen ääriaineksen vetämänä. Sitä heiluriliikettä ei pelkkien moderaattien voimalla korjata. Uskon myös, että maata ja sen taloutta hallitsevat talot tarvitsivat kipeästi muistutuksen kuolevaisuudesta, ja herättelyä sen suhteen miten epätoivoiseksi tavallisten ihmisten elämä on mennyt. Jos työkykyisiä ihmisiä nääntyy kaduilla nälkään samaan aikaan kun miljonäärit vain rikastuvat, silloin ei asioissa vaan oikeasti ole enää oikein järkeä. 

Eräänä marraskuun yönä vuonna 2011 löysin itseni valtaamasta järveä.

Yksi Occupy-porukka oli rakentanut aika hienon lautan ja seilannut sillä Oaklandin Lake Merritt -keskustajärvelle. He asuivat lautallaan kolmatta päivää. Tämä oli jo toinen lauttavaltaus - ensimmäisen oli poliisi purkanut viikkoa aikaisemmin. Minusta se oli hieno, suorastaan runollisen kaunis protesti. Occupy-liikkeen yhtenä ideana oli ottaa julkista tilaa sellaisten ihmisten haltuun, jotka on pyyhitty yleisestä tietoisuudesta näkymättömiin. Järvellä keikkuva lautta sai ohikulkijat hymyilemään ja moikkailemaan, ja autoilijat tööttäämään iloisesti. Oli mukava muistaa, että kaupunki kuuluu ihmisille, ja että kapinahenki oli levinnyt kaikkialle. Oaklandista lähti näkyvien ja hyvin julkisten protestien myötä terveiset Wall Streetille, että täällä on tuntevia ja ajattelevia ihmisiä, ei pelkkiä numeroita ja asuntolainoja.

Johnin ja minun protestitoimia oli jonkin verran rajoittanut se, että minulla on Yhdysvaltain kansalaisuuden sijaan vain Green Card. Minä en oikein voi olla paikalla kun kiviä heitellään ja kyynelkaasukranaatit räjähtelevät, koska en voi joutua pidätetyksi. Minut voitaisiin karkoittaa maasta.

Mutta ensimmäisestä lauttavaltauksesta saimme maahanmuuttajallekin turvallisen idean. Tilasimme internetistä lasten leikkeihin tarkoitettuja minitelttoja, ja rakensimme niille styroksista pienet lautat. John viritti Ikean patterilla toimiviin minijouluvaloihin isommat patterit, ja laski että valot palaisivat niillä vähintään kaksi viikkoa. Minä keitin glögiä termospulloon ja pakkasin keksejä kassiin, ja sitten lähdimme lautta-anarkisteja morjestamaan.

Pääsimme parin mukavan tytön soutamalla yhteysaluksella lautalle, jossa viisi valtaajaa oli juuri valmistamassa iltapalaksi vasikanlihavoileipiä. He kertoivat että heillä oli käynyt kaupunkilaisia vieraana pitkin päivää, ja ottivat kiitollisena vastaan suomalaisen suklaan, pähkinät ja viinipullon jotka meillä oli tuomisina. Siellä me sitten olimme, ihan kirjaimellisessä veneenkeikutusjengissä. Iltapalan, glögin ja keksien jälkeen veimme soutuveneellä miniteltat järvelle ikäänkuin päälautan armadaksi, ja ankkuroimme ne pohjaan. Esitimme anarkistien kanssa "Sua koti Herrani" -virren, sen jota laulettiin Titanicin kannella, symbolisena pankkikriisiaktiona.

Ilta oli marraskuiseksi aika lämmin. Juttelimme niitä näitä. Yksi valtaajista oli tullut Oaklandiin New Orleansista ja toinen Portlandista. He kaikki käyttivät itsestään peitenimiä, ja pari heistä oli hiukan kännissä. Järven rannalla ohiajavista autoista joku tööttäsi silloin tällöin, ja koiran ulkoiluttaja vilkutteli toiselta rannalta. Oli suvantohetki mielenosoitusten ja poliisirynnäköiden välillä. Järvellä oli yllättävän hiljaista ja rauhallista. Vesilintuja lipui lautan vieressä ruoanmurujen toivossa, ja kaupungin valojen heijastukset tuikkivat veden pinnassa. Tuntui samaan aikaan ihmeelliseltä ja ihan tavalliselta olla öisellä järvellä osana vallankumousyritystä. Ajattelin että tämmöistä tämä nyt sitten on. Ei yhtään vaikeaa. 

Mikään ei ehkä muutu, ei ainakaan kerralla, paitsi meidän mukana olijoiden elämä, joka muuttuu lähtemättömästi. Me menetimme pala palalta pelkomme. Meistä tuli hetki hetkeltä elävämpiä. Me tulimme yhä varmemmiksi siitä, että meillä oli oikeus tulla kuulluksi. Emmekä me olleet enää yksin.

Occupy-liikkeestä alkoi minulla ajatusprosessi omasta osallistumisestani ja panoksistani elämään maassa, jossa asun. Sekä työelämän että Oakland-elämän kautta aloin saada yhä paremmin kiinni ajatuksesta, että itseään on ihan hyvä laittaa likoon.

Tämän vuoden elokuussa vietettiin mustien kansalaisoikeusliikkeen suurmarssin 50-vuotispäivää. Kuuntelin radiosta työmatkalla presidentti Obaman juhlapuhetta. Ajattelin rohkeutta, pidätettyjä ja piestyjä ihmisiä jotka olivat väsyneet siihen että heitä ei laskettu. He panivat itsensä peliin kehoa ja henkilökohtaista turvallisuutta myöten. Ajattelin ympärilläni olevan yhteiskunnan rakenteisiin viritettyjä loukkuja, joihin köyhät ja kaltoin kohdellut ihmiset edelleen putoavat. Tiesin että en enää halua olla syrjässä enkä tyytyä symbolisiin protesteihin. Haluan äänestää, haluan vaikuttaa, haluan lähteä anarkistien kanssa heittelemään kiviä pankkien ikkunoihin jos mikään muu ei auta.

Siksi päätin viimein hakea Yhdysvaltain kansalaisuutta.

1 comment:

Hei, kerro nimesi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...