Monday, April 8, 2013

Women in tech, eli millaiseksi minun ei lainkaan pitänyt tulla

Keksijä, matemaatikko ja näyttelijätär Hedy Lamarr.
Hän hieroo tässä kuvassa varmaankin ohimoitaan, kun
hänellä on kaikesta keksimisestä päänsärkyä.

Pääsin ihastuttavaan hommaan, eli esilukijaksi Sheryl Sandbergin Lean in -teoksen suomennokselle Readberryyn. Tulkaa ihmeessä sinne mukaan keskustelemaan naisista, vallasta, rahasta, perheestä ja lasikatoista! Tilin luominen on ilmaista, ja kirjasta voi keskustella vaikka sen lukisi muualla kuin Readberryssä.

Kun muutin Suomesta tänne Kaliforniaan, olin ehkä melko tyypillinen suomalainen kulttuurialan ihminen. Sellainen, joka käyttää "insinööri"-sanaa "tylsän ja mielikuvituksettoman" synonyyminä, ja uskoo että kauppatieteen maisterin tutkinto on jo sinällään merkki moraalisesta rappeutuneisuudesta. Ja pitää itseään yhteiskunnallisesti valveutuneena, koska harrastaa joidenkin asioiden boikotointia.

Sitten tulin epähuomiossa iskeneeksi insinöörin, ja ajauduin duuniin melkein pelkkien Harvardin ja Stanfordin MBA-tutkintolaisten kanssa. Oletin, että tapaisin lähinnä laskelmoivia kiipijöitä ja mielikuvituksettomia tylsimyksiä. (Onhan se nyt ihan selvä että maailman huippuyliopistoihin pääsee tosi paljon mälsempiä tyyppejä kuin Suomen ainutlaatuiseen Taideteolliseen korkeakouluun. Ja suomalainen kulttuurielämä on laskelmoivasta kiipeilystä täysin vapaa alue. Enkä minä ole yhtään nurkkakuntainen ja ennakkoluuloinen tyyppi.)

Ennakkoluuloni ovat saaneet tarpeellista tuuletusta ja maailmankuvani avartunut. Olen Piilaakson vuosien aikana tavannut lähinnä ihmisiä, joiden suurin onnen tunne tulee siitä, että he ratkaisevat jonkun hankalan ongelman. Keksivät jotain, mitä kukaan ei ole tullut ajatelleeksi. Ajattelevat ajatuksen, jota kukaan toinen ei ole hoksannut ajatella juuri sillä tavalla. Innostujia, jotka laittavat aamulla vahingossa eri paria olevat kengät jalkaan. Ja unohtavat tarjota vieraille kahvia, kun ensin pitää paahtaa itse pavut, ja niiden papujen paahtamiseen liittyy jokin harvinaisen kiinnostava tekninen pulma, josta voi keskustella kaksi tuntia.

Piilaaksossa suhtaudutaan arkisesti sellaisiin tavoitteisiin kuin tiedonvälityksen mullistaminen koko maailmassa, tai kokonaisten perinteisten teollisuudenalojen heittäminen romukoppaan. On hyvin erikoista seurustella päivittäin ihmisten kanssa, joita ei tippaakaan kiinnosta, että joku asia on "aina tehty" jollakin tietyllä tavalla. Ei siksi että he olisivat temperamentiltaan jotenkin vallankumouksellisia tai anarkistisia, vaan siksi että heitä kiinnostaa vain, toimivatko asiat optimaalisesti, ja mistä saataisiin dataa, jonka avulla ne saadaan toimimaan vielä optimaalisemmin. Miettikää, miten asiat olisivat nyt, jos Yhdysvaltain puolustusministeriön rahoittamat Arpanetin insinöörit eivät olisi 60-luvun lopulla hoksanneet, että olisi optimaalisempaa jos tietokoneet voisivat vaihtaa keskenään mitä tahansa dataa paketteina. Niiden pakettien takia meillä on nyt tämä Internet. Millaista olisi työnteko ja vapaa-aika tänään, jos Stevet Jobs ja Wozniak eivät olisi 80-luvulla saaneet päähänsä että tavalliset ihmiset voisivat haluta omiin koteihinsa tietokoneita, jos niiden käyttö olisi mahdollisimman optimaalista ihmiselle, jolla ei ole tietotekniikka-alan koulutusta?

Nykyään ajattelen niin, että tuhdilla nörttiasenteella ja insinöörintaidoilla ne sosiaaliset ja kestävän kehityksenkin ongelmat lopulta ratkaistaan, jos ylipäätään ratkaistaan. Jokainen voi yrittää omilla valinnoillaan vaikuttaa vaikkapa energiankulutukseen, mutta kuka loppujen lopuksi oikeasti haluaa luopua autosta, kännykästä ja iPadista? Tuskin ainakaan työllä ja vaivalla keskiluokkaan kiivennyt kiinalainen. Tosiasiassa maailmaan tarvitaan seuraavien vuosikymmenien aikana tolkuton määrä järkevän hintaista energiaa, joka ei tuhoa ilmastoa ihan kokonaan. Ehkä meillä on kymmenen vuoden päästä jokaisella kellarissa oma miniydinvoimala. Ehkä teemme merivedestä juomavettä jollakin huomattavasti nykyistä edullisemmalla konstilla. Ehkä asumme ahtaasti, mutta ekologisesti kaupungeissa. Ehkä tuotamme lihaa laboratorioissa, ilman että eläviä eläimiä tarvitsee kiduttaa tehomaataloudessa.

"Mielikuvituksettomat" insinöörit ja "laskelmoivat" ekonomit perustavat mikrolainakollektiiveja, kehittävät teknisiä ratkaisuja kehitysmaiden ongelmiin, tuottavat ja tukevat uusia energiamuotoja, ja organisoivat kehitysprojektien tukemista. Piilaakson jättifirmat ja miljonäärit lahjoittavat suuria summia kehityshankkeisiin, puhtaaseen energiateknologiaan ja politiikkaan. Bill ja Melinda Gatesin säätiö antaa enemmän kehitysapua kuin Suomen valtio. Gates ja Facebookin Mark Zuckerberg ovat luvanneet antaa suurimman osan omaisuudestaan hyväntekeväisyyteen.

Ihan tavallisena rivigooglerinakin sai olla mukana hienoissa, yleishyödyllisissä hankkeissa, kuten Google Flu Trendsin tai kriisialuekarttojen lokalisoimisessa. Minulle tuotti erityisen suurta iloa olla pienenä osatekijänä Google Endangered Languages -projektissa, jonka avulla tallennetaan jälkipolville maailmasta katoamassa olevia kieliä. Maailman kielistä noin puolet tulee tuhoutumaan seuraavan vuosisadan aikana, mutta internetin myötä käytössä on aivan uudenlaiset työkalut kielien tallentamiseen ja elävöittämiseen. 

Minä olin hankkeen synnyssä mukana tällaisella, kirjoittamallani pamfletilla. Rooli sopii hyvin kulttuuri-ihmisidentiteettiini: kirjoitin yhden pamfletin, ja kaksisataa muuta ihmistä teki kaikki oikeat työt. Ja minä ottaisin hyvin mielelläni kiitoksen koko hommasta itselleni.

Naisia tarvitaan tekniikan, talouden ja politiikan aloille, koska niillä aloilla päätetään maailman tulevaisuudesta. Jos valkoihoiset miehet päättävät ja luovat tulevaisuuden keskenään, niin arvatkaa keitä varten se silloin luodaan? Optimaalisia ratkaisuja ei synny, jos oleellista dataa puuttuu. Ja onhan se nyt sitä paitsi selvää, että mitä isommasta joukosta talentteja seulotaan, sen vahvempaa ainesta saadaan vastuutehtäviin. 

En ole kaikesta Sandbergin kanssa samaa mieltä, mutta minusta on ehdottoman tärkeää käydä rehellistä keskustelua siitä, mitä naiset joutuvat uhraamaan lasikattoja särkiessään. Readberryssä viime kuussa julkaistusta Keitäs tyttö kahvia -kirjasta välittyy hyvin selvästi se, miten vallan portaita kiipeilevien naisten kokemuksissa on poliittisesta kannasta riippumatta paljon yhteistä. Naisten hoivaroolien mytologisointi osataan punavihreissä piireissä ihan yhtä hyvin kuin oikeiston suunnalla. Naisten ah niin harmonisella ja rauhoittavalla "downshiftaamisella" on se kätevä vaikutus, että vallankahvaan ja johtotehtäviin ei ole sitten niin paljon päteviä naispuolisia pyrkijöitä hyväveliverkostojen kiusaksi.

9 comments:

  1. Hirmuisen hyvä teksti, taas kerran.

    Ja minua hymyilytti paljon tuo analyysisi siitä, millainen olit ennen. Tunnistin itsessäni samat asenteet tylsiä insinöörejä kohtaan. :)

    ReplyDelete
  2. Kiitos. Rakkaus sulattaa luutuneenkin asenteen :D

    ReplyDelete
  3. Moro.

    Samat on olleet asenteet noihin säälittäviin, paremmasta ymmärtämättömiin insinööreihin ja ahneisiin paholaisen kätyreihin, kauppatieteilijöihin. Onneksi sitä on pikkuhiljaa aikuistunut. Ja ymmärtänyt, ehkä omien yöuniensa pelastamiseksi (vrt. aikaisempi postauksesi), että teknologiaoptimismi on valoisa, eikä edes täysin katteeton elämänasenne. Nörtit voivat ihan hyvin pelastaa maailman. Koska, niin kuin Piilaakso-esimerkissäsi kerroit, heillä on siihen intohimo.

    Mistä päästään henkilökohtaiseen päänsisäiseen lasikattokokemukseeni eli intohimon hiipumiseen. Olen sairaalassa työskentelevä erikoislääkäri. Pääsin vuosia sitten ennen kaikkea tuurilla, mutta myös mukavan luonteeni ja (en nyt sitten tässä muka-naisellisesti vähättele itseäni) nopean älyni ansiosta mukaan hienoon tutkimusryhmään, sain tutkia ja kirjoittaa itseäni kiinnostavista, käytännönläheisistä, tärkeistä aiheista. Väittelin viime kesänä tohtoriksi. Muutakin on tässä vuosien mittaan tullut tehtyä, ja niinpä voisin hakea dosentuuria. Mikäs siinä, hieno titteli. Joka tosin käytännössä tarkoittaa satunnaista, palkatonta lisätyötä ja ahdistavia deadlineja. Sekä tarvittavaa pätevyyttä uralla johtotehtäviin etenemiseen.

    Yksi väitöskirjani loppuunsaattamisen päämotiiveja oli saada järjestää kunnon bileet, joissa laulettaisiin, ja laulettiinkin, Agit Propin Oppimisen ylistys (kertosäkeen loppu: "Sinun täytyy tietää kaikki, sinun täytyy astua johtoon"). Mutta se oli vitsi. Nyt kun riski vaikuttaa ei akuutilta mutta realistiselta, en minä enää halua astua johtoon. Johdossa ei ole hauskaa, siellä joutuu muodostamaan perusteltuja, ja silti mahdollisesti vääriä mielipiteitä, tekemään muita koskevia päätöksiä ja kantamaan vastuun niistä. Minä haluan nauttia lasteni seurasta niin kauan kun ne vielä tässä ovat ja ratsastaa ja laulaa kuorossa ja tehdä sen verran töitä että perheen elintaso ei romahda ja värkätä mukavan luonteeni ja terävän älyni varjolla sopivasti mielenkiintoista tiedettä ja pitää siitä loistavia esitelmiä ulkomailla. Ainut elämä.

    Mutta kuka sinne sitten haluaa, johtajaksi johtajan paikalle, ilman kiitosta puun ja kuoren väliin? Tätä kirjoittaessa kirkastuu, kuinka pelottava kysymys tuo on. Ainakaan sairaalamaailmassa harvalla täysjärkisellä on sisäinen palo epäkiitollisiin johtotehtäviin, ja niinpä sinne hinkuvat persoonallisuushäiriöiset saattavat päästä toteuttamaan omaa agendaansa melko helposti. Perkele. Onneksi seassa on sentään yllättävän monta vastuunsa sisäistänyttä asiantuntijaa. Liike-elämässä taloudelliset vaikuttimet ajanevat niitä kaikkia ahneita kapitalistin paskiaisia yhtä lailla eteenpäin, ja peli on tavallaan yksinkertaisempaa, lasikatot muiden rakentamia. Vai? Siitähän en oikeasti mitään tiedä.

    Paljon olen elämässäni tehnyt näyttämisen halusta, mutta tästä eteenpäin se taitaa olla valintaa mukavuudenhalun ja velvollisuudentunnon väliltä. Saa nähdä kuinka käy.

    Semmoinen näkökulma lasikattoihin. Syntyi sijaistoimintana ikävämpien velvollisuuksien odottaessa. Sinne Readberryyn en jaksa kirjautua keskustelemaan, varsinkin kun periaatteesta tällä hetkellä luen vain klassikkokaunokirjoja ja noihin kommentteihisi tulisi vain hymisteltyä että sanopa muuta. Voi hyvin.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Oho, lipsahti aika pitkä tilitys. Sori.

      Delete
    2. Hieno tilitys. Kiitos. Ajatuksia herättävä.

      Kai se on vähän sillä lailla, että jos vastuutehtävät ottaa oikeasti vakavasti, niin niitä ei välttämättä halua itselleen. Saa olla kiitollinen, että edes jotkut täyspäiset suostuvat moisiin hommiin.

      Sandbergin kirjassa on kyllä selkeä viesti siitä, että naisilla pitää oikeus kaikkiin itselle mielekkäisiin valintoihin - myös siihen että ei esimerkiksi jatka enää eteenpäin uraputkessa.

      Sitä toivotan siis sulle: täydellistä valinnan vapautta, jossa saa järjestää elämänsä niinkuin itse parhaaksi näkee. Ja ihanaa kevään kirkkautta.

      Delete
  4. Taas hyvin kirjoitettu juttu - kiitos! Tunnustan ettà mulla on yhà tuo kuvailemasi asenne insinòòrejà kohtaan vaikka tunnen useampia oikein hauskoja, seurallisia ja fiksuja insinòòrejà. Ja ovat he innovatiivisiàkin. Poikkeukset vahvistavat sàànnòn vai miten se meni? ;-P Eiku kauhea huomata miten pinttyneità asenteita sità on! Juomaveden puhdistamisesta on ihan pakko linkittàà tàmà: http://www.goodnewsfinland.com/archive/news/major-finnish-breakthrough-in-the-production-of-clean-water/?fb_action_ids=10151384594537291&fb_action_types=og.likes&fb_source=aggregation&fb_aggregation_id=288381481237582

    ReplyDelete
  5. Kiinnostava uutinen, kiitos!

    ReplyDelete

Hei, kerro nimesi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...