Wednesday, February 20, 2013

Suomalaisesta elokuvapolitiikasta, eli Neuvostoliiton ylistys


Olen tässä Suomen reissulla viettänyt aikaa kavereitteni kanssa, joista oikeastaan kaikki ovat elokuva- tai televisioalalla. Olemme puineet alan tilannetta, rahoitusta (sitähän tekijät aina puivat), ja jakaneet kokemuksia. Vertaistuki on verratonta. 

Median välityksellä ei koskaan oikein välity, miten upeita, kokeneita ja näkemyksellisiä elokuvan ja television tekijöitä Suomesta löytyy. Eihän mediassa tietysti oikein puhutakaan muista ammattilaisista kuin ohjaajista ja näyttelijöistä. Esimerkiksi leikkaajista, heistä jotka "ajattelevat nuorille ohjaajakolleille heidän ajatuksensa, tekevät heidän elokuvansa ja luovat heidän uransa" (erään arvostetun leikkaajan sanoin), ei puhuta oikeastaan koskaan halaistua sanaa. 

Suomalaisessa elokuvarahoituspolitiikassa yhdistyvät markkinavetoisen massaviihteen ja Neuvostoliiton huonoimmat puolet. Rahoittajien (eli TV-kanavien, AVEKin ja elokuvasäätiön) edustajat osallistuvat sisällön muokkaamiseen kuin suuressa maailmassa ikään, mutta toisin kuin suuressa maailmassa, heidän vastuunsa päättyykin sitten siihen. Jos amerikkalainen televisiokanavapomo ostaa yhdenkin sarjan, joka ei mene hyvin, hän saa saman tien potkut. Suomalaisella televisiokanavalla menee Neuvostoliiton raja juurikin siinä kohdassa, mistä sisältövastuun kantaminen alkaa. Teilauspenkillä ovat ainoastaan elokuvan ja television pätkätyöläisten urat.

Jos televisiosarja tai elokuva epäonnistuu, niin siinä vaiheessa kukaan sisältömuutoksia palaverissa vaatinut päättäjä ei enää muista päättäneensä mistään mitään. Saattaa hyvin olla että tuotantoyhtiössäkään ei enää muisteta, miksi tämä oli niin mahtava juttu että sille piti välttämättä saada rahoitus. Pahimmassa tapauksessa ohjaajakin muistaa vain sen, miten käsikirjoittaja ei yhtään osannut kirjoittaa kunnolla käsikirjoitusta. Sehän on aivan luontevaa, että projektista, jonka toteuttamiseen osallistuu satakunta ihmistä, ja jonka toteuttamispäätöksestä vastaa noin viisi ihmistä, vastuun kantaa yksi ihminen, se, joka nimenomaan EI toteuttamispäätöksiä tee, ja jota ne kaikki sataviisi muuta ovat mielestään päteviä neuvomaan.

Näin totesi moninkertainen Jussi-voittaja: "Yhdestäkään suomalaisesta elokuvasta ei ole rahoittajien kommenttien avulla tehty taiteellisesti parempaa elokuvaa."

Minulle on käynyt niinkin, että olin käsikirjoittajana tuotannossa jossa käsikirjoituspalavereja pidettiin ilman minua. Siellä olivat paikalla vain tuottaja, ohjaaja, ja ulkomailta palkattu dramaturgi. Sain sitten vaan jälkikäteen ohjaajalta listan, mitä tekstissä piti muuttaa. Kirjoitin sanelun mukaan tekstiä yhä pidemmälle metsään, ja kun rahoitusta ei alkanut irrota, minulle sanottiin että se ei todellakaan ole ohjaajasta tai tuottajasta kiinni. He ovat niin kovia nimiä, että he saisivat rahaa ilman muuta, jos minä en olisi niin surkea omassa hommassani. Minä olin siis itse hankkinut tämän nimekkään ohjaajan projektilleni, ja yhdessä sitten menimme tuotantoyhtiöön, jossa minä aika nopeasti muutuin tarpeettomaksi ihmiseksi.

Ajatelkaa jos uudet orkesteriteokset toteutettaisiin niin, että orkesteri soittaa pätkiä teoksesta, ja sitten muutama tyyppi, joka ei ole koskaan soittanut yhtäkään instrumenttia tai säveltänyt sävellystä, neuvoisi miten viulua kannattaisi soitella ja torvisektiota sovitella. Tai muuten ei tule koko orkesterille palkkaa.

Eikä se nyt ihan silläkään lailla ole, että suuressa maailmassa rahoittajat aina päättävät sisällöstä. Jenkkilässä televisioyhtiöiden ohjailumallista on lähdetty kaapeli-TV:n puolella vastakkaiseen suuntaan 2000-luvun alussa. Suuressa maailmassa tapahtuu sellaistakin, että sisällön tekijöille annetaan sata miljoonaa dollaria ja sanotaan että tehkää hyvä juttu, nähdään ensi-illassa. Se saattaa olla juuri tulevaisuuden kuuminta hottia, että annetaan ammatti-ihmisten tehdä hommansa.

Kun tehdään taideteosta, niin yhtenä tavoitteena tulisi olla itse taidemuodon vieminen eteenpäin. Muuten kyseessä ei ole taideteos, vaan pikemminkin askarteluprojekti. Koska muistatte viimeksi nähneenne suomalaisen fiktioelokuvan, joka on laajentanut, haastanut tai vienyt eteenpäin elokuvaa taidemuotona? Tai edes suomalaisena taidemuotona? Kyllä niitä on, mielestäni. Mutta olisi ihan kiva tietää, koska niin on jonkun muun mielestä viimeksi käynyt?

(Okei, tässä tulee spoileri, minusta ainoa fiktioelokuva pitkään aikaan joka on tuonut suomalaiseen elokuvaan jotain ilmaisullisesti uutta on Kohta 18. Siis elokuva jota yksikään virallinen taho ei tahtonut suostua rahoittamaan. Se ansaitsi kaikki Jussinsa, vaikka täydellinen resurssien puute paistoikin lopputuloksessa. Tuskin maltan odottaa, mitä Maarit Lalli saa aikaan kun joku antaa hänelle oikein budjetin. Oltiin Maaritin kanssa elokuvakoulussa yhtä aikaa. Hän teki siellä varmasti yhden koulun historian omaperäisimmistä lyhytelokuvista, jossa puhuttiin pelkästään Maaritin itse keksimää kieltä. Jos se olisi ollut miesopiskelijan elokuva, niin neroksi olisi julistettu ja heti.)

Taidemuodon kehittämisen sijaan tuntuu, että suomalaisen fiktioelokuvan tärkein tehtävä on pönkittää suomalaista identiteettiä, suomalaista elokuvapolitiikkaa ja sitä kautta alan päättäjien asemaa, luomalla uusia "nimiä" ja rikkomalla yleisöennätyksiä.

Dokumenttielokuvan saralla suomalaista, ja maailmanlaajuistakin, elokuvataidetta edistetään suomalaisten tekijöiden toimesta oikeastaan vähän väliä. Epäilemättä siitä seuraa samanlainen linjapäätös kuin Ruotsissa, jossa on todettu että kun ruotsalaisella dokumentilla kerran menee lujaa maailmallakin, niin tuplataan määrärahat. (Tämä oli vitsi. Suomessa ei tule todellakaan tapahtumaan tällaista. Dokumentintekijät ovat nyt niin ahtaalla kuin oikeastaan on mahdollista, joten suomalaisten päättäjien mielestä kannattanee ilman muuta ajaa heidät vielä ahtaammalle. Kun kerran on näin hyvin mennyt tähänkin asti, lähes ilman rahaa.)

Minä lähdin oma-aloitteisesti pois siitä projektista, jossa olin taiteellisesti päävastuullisen tekijän sijasta glorifioituna konekirjoittajana jota ei päästetty palaveriin. Otin taiteellisen vastuun. Lähdin kävelemään projekteineni. Elokuvataiteen kannalta on parempi, että se elokuva ei tuollaisenaan toteudu. Tähän maailmaan ei tarvita enää enempää keskinkertaisia suomalaisia elokuvia.

Se on semmoinen juttu, että vähän isompi lapsikin yleensä tietää, että valta ja vastuu kulkevat käsi kädessä.

11 comments:

  1. En ole koskaan perehtynyt tähän elokuvan teon maailmaan, mutta tuohan kuulostaa ihan pöljältä tuo meininki Suomessa. Tosin en ihmettele, tehdäänhän täällä moni muukin asia vastaavalla tavalla päin honkia. Tuosta orkesterivertauksestasi tuli mieleeni se tarina Mozartista. Hän kun oli säveltänyt uuden teoksensa ja esittänyt sen Itävallan hallitsijalle, Mozart kyseli hallitsijan mielipidettä. Hallitsija totesi, että se oli ollut loistava, mutta siinä oli ollut pikkuisen jotain pielessä. Mozart oli kysynyt, mikähän hänen teoksessaan oli ollut pielessä, niin hallitsija oli vastannut, että siinä oli liikaa nuotteja...

    ReplyDelete
    Replies
    1. No. Kärjistin aika lailla (kärjistän aina joskus, mikäli et ole sattunut huomaamaan :) - elokuvantekoprosessit ovat tosi älyttömiä vähän joka paikassa. Suomi ei ole tässä asiassa mitenkään yksin.

      Delete
    2. Noo, ehkä joskus olen ollut huomaavinani pientä sellaista kärjistyksen tapaista... :) Mutta joskus pitää kärjistää, että saa äänen kuulumaan!

      Tuo elokuvan teko sinänsä kyllä kiinnostaa, olisi mielenkiinnosta kiva päästä joskus seuraamaan miten se oikein tapahtuu ja mitä kaikkea siihen kuuluu... Tietty sitä jonkinlainen käsitys on itsellään, mutta hyvin pintapuolinen...

      Delete
  2. AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAMEN. Jakaisin facebookissa, jos en taas pelkäisi, että kaikki pitäis mua nyt sitten amerikassa ylpistyneenä/katkeroituneena eikä ikinä pyytäis mihinkään töihin. Mutta muutamalle kaverille pistän linkin sähköpostilla... Aina vaan nurkissa jupistaan, mutta ei julkisesti sanota, sellainenhan minäkin olen. Maailman suurin hatunnosto siis Sussu!

    Suomessa tehdään varmaan asukaslukuun suhteutettuna eniten maailmassa ihan tajuttoman hyviä dokkareita. Mulla on sattuneesta syystä noi kotimaiset leffat jääny vähän vähille katselulle parin viime vuoden aikana, mutta fiktioista: Hyvä Poika! Hyvä Poika! Hyvä Poika! Siinäpä erinomainen leffa.

    ReplyDelete
    Replies
    1. No kiitos. Mä en ny niin jaksa välittää minä pitävät vai pitävätkö minään, mää se ny vaan kumminkin oon äkkiväärine mielipiteideni, joista en ole loppupeleissä edes ihan varma. Mutta hetken liekeissä aina uskon ymmärtäväni kaiken.

      Delete
    2. Mut siis että sinänsä kiva ennustus sulta toi että en nyt katkerana ja ylpistyneenä saa enää koskaan mitään töitä. :(

      Delete
    3. Ai kauheeta! Ei se ole ennustus vaan pelko, jolla "perustelen" sen, etten uskalla sanoa suoraan. Kun olen tämmöinen hisuttelijanössö.

      Delete
  3. Meidän tasa-arvoinen Suomi on merkillinen herraklubi aivan liian monella alalla.
    Me naiset seuraamme liian usein sivusta kun pojat tekevät päätöksiä. Hyvä että puhut suun puhtaaksi, vaikenemalla ei mikään muutu milloinkaan!
    Keep on going!

    ReplyDelete
    Replies
    1. No, juu, kaikille miljoonalle lukijalle :D

      Delete
  4. Kohta 18 oli liikuttava, hieno. Ihanaa, että joku on samaa mieltä.

    ReplyDelete

Hei, kerro nimesi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...