Sunday, February 17, 2013

Suloinen Suomi, hehkeä Helsinki, väreilevä vieraantuminen


Näinkin voi kääntää: ottaa vain suomenkielisen
sanan, kuten "salmiakki", ja vaihtaa kirjaimet
lopussa c-kirjaimeen.  Ihan kuin englantia!
Kukaan ei huomaa mitään!
Olen käymässä Suomessa nopealla visiitillä. Kävelen ympäri Helsinkiä ja itken. Silmäni ovat vieraan silmät. Katson suomalaisia kuin en olisi nähnyt ennen: kaikki ovat ihan samannäköisiä! Meillä on kaikilla samanlainen ohut tukka! Samanlaiset poskipäät, samanlaiset ohuet huulet, saman malliset silmälasit! Eikö täältä saa kuin yhden mallisia silmälaseja? Miksi kukaan ei hymyile? 

Miten eurooppalaista täällä on. Miten rakennuksissa on kauniit mittasuhteet. Miten lumoava Havis Amanda on kun häntä ei ole nähnyt moneen vuoteen. Miten ihanaa on lojua kahviloissa joista ei tarjoilija tule usuttamaan pois, koska tippiä ei tule jos asiakkaat eivät vaihdu, ja ilman tippiä palkalla ei elä. Huomenna menen Akateemisen kahvilaan. Aion lojua siellä ainakin kaksi tuntia. Menen päivällä, kun ei siellä ole tungosta. Ensin haamiloin Akateemisessa ainakin tunnin. Etsin suomalaista luettavaa. Ihanaa. 

On ihana nähdä vanhoja ystäviä, puhua suomea, muistaa jotakin joka kadunkulmassa. Kipeitäkin muistoja, jotka eivät satu enää, kun niistä on jo niin kauan. Se ajatus huimaa. Niistä on niin kauan. Niiden virheiden jälkeen olen tehnyt paljon uusia. Olen tehnyt peruuttamattomia ratkaisuja. Olen muuttunut toiseksi, kirjaimellisesti, kaikki soluni ovat ehtineet vaihtua seitsemässä vuodessa. Tuntuu pahalta ja hyvältä yhtä aikaa. Koskaan en voi palata enää siihen minään, joka asui Helsingissä. Se on nyt minulle ihan vieras ihminen. Se ihminen luuli olevansa minä! Miten hassua!

Haluan kirjoittaa tarinan joka tapahtuu Helsingissä, jossa menneisyys ja nykyhetki lomittuvat ja törmäilevät. Sen nimeksi tulee Komisario Palmun paniikkihäiriö

Kävin elokuvissa katsomassa 21 tapaa tuhota avioliitto, se on hauska ja paikoitellen tosi koskettava elokuva, vaikka sen ensimmäinen näytös ei jotenkin kolahtanut minuun. Keskikohdan jälkeen olin messissä, uskoin henkilöihin ja välitin heistä. Jos olette nähneet, niin saatoitte huomata päähenkilön seinällä olevan kuvan. Se on guassimaalaus joka esittää Josephine Bakeria banaanihameessaan. Olen antanut sen vuonna 2000 silloiselle poikaystävälleni. Siis juuri sen, nimenomaisen kuvan, jonka leikkasin irti ostamastani kirjasta, ja vein Kruunuhaassa Liisankadun ja Snellmanninkadun kulmassa olleeseen kehysliikkeeseen. Valitsin juuri sen nimenomaisen pähkinäpuun värisen puukehyksen, jonka näette elokuvassa jos menette katsomaan. Ja sen mantelinvärisen passe-partoutin. Juuri ne. Sellaista kuvaa ei ole toista, niitä ei myydä. Ostin sen kirjan Lontoosta nimenomaan leikatakseni juuri sen kuvan irti ja antaakseni sille poikaystävälle.

Lopputeksteistä selvisi, että sen poikaystävän nykyinen vaimo on ollut elokuvassa rekvisitöörinä. Lahjani on ilmeisesti vieläkin heillä kotona, ja päätynyt sitä kautta elokuvaan. Ehkä se on nyt jo mennyt hukkaan elokuvan lavastuksen purun yhteydessä.

Aamulla olin ollut brunssilla elokuvan ohjaajan entisen aviomiehen kanssa. Että sekin vielä.

Tiedän jo mitä huomenna Akateemisen kahvilassa tulee mieleen. Tulee mieleen se, kun kerran olin rakastunut, aivan toiseen henkilöön kuin tämä taulun saanut henkilö, myöhemmin, erottuamme ja sitten minun vielä erottua siitä eroamisesta. Oli kesä. Minulla oli sellainen olo että elämäni on muuttumassa. Olin lopettanut eräitä huonoja tapoja jotka olivat alkaneet rajoittaa elämääni. Olin myöntänyt itselleni että olin tulisesti rakastunut erääseen henkilöön. Olin päättänyt kestää sen asian seuraukset, jotka kaikella todennäköisyydellä tulisivat olemaan sellaiset, että tunnustaisin palavat tunteeni ja saisin pakit. Istuin Akateemisen kahvilassa tuntemassa tunteitani. Häpeää ja kauhua ja onnea siitä että minulla oli tunne-elämää ja toivoa ja uskoa ja pelkoa. Ja mitä näitä nyt on. 

Menin sellaiseen tilaan, että seinät alkoivat väreillä, ne Akateemisen seinät. Kirjaimellisesti. Myös ilma väreili, ihan niinkuin lännenelokuvien kuumina päivinä autiomaassa. Näin ilman läpi, tulevaisuuteen. Näin myös sen toisen ihmisen sieluun jossa asui sellainen valo-olento, mutta sitten tajusinkin että se olin minä itse. Pelkäsin hirvittävästi sitä valo-olentoa, ja tulevaisuutta. Mutta suostuin kaikkeen. Tuntui että Akateemisesta poistumiseen kului tunteja, koska ilma väreili niin kovasti ja oli vaikea nähdä, siis todellisia asioita, hyllyjä ja kirjoja ja sen sellaista.

Sellaisista hetkistä, ja hetkistä jolloin oma menneisyys tulee elokuvakankaalta vastaan, ja siitä kun tietää nyt olevansa se valo-olento jonka joskus on nähnyt näyssä, kertoo tuleva käsikirjoitukseni Komisario Palmun paniikkihäiriö.


Laurakaisa lähetti tälle postaukselle just hyvän tunnusbiisin: Anna Järvinen - Helsinki




15 comments:

  1. Ihana kirjoitus. Vieraana Helsingissä, ajan takaa. Harmi ettei kevät ole pidemmällä, näkisit auringonkin. Ihanaa maanantaita toivotan!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos! Ihana helmikuu: on erilaista kuin Kaliforniassa. Viis auringosta, näen sen joka päivä! Helmikuu on mahtava, ulkona loska ja kaupoissa kevään värit ja kevätvaatteet. Suomalainen optimismi!

      Delete
  2. Voi. Voi sentään. Menipä taas ihon alle johonkin tämä kirjoitus. Ja alkoi soida päässä Anna Järvisen Helsinki. http://www.youtube.com/watch?v=bV7f_k0nMNM

    ReplyDelete
  3. Hyvä teksti. Pysty samaistumaan pelottavan paljon...!

    ReplyDelete
  4. Hienosti kuvasit tuota tulevaisuuden verhon raottumista. Nuo ovat ihmeellisiä hetkiä, jos sellaisen onnistuu joskus kokemaan. En ihmettele, jos haluat Akateemiseen uudestaan ;)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos. Akateemisen kahvila on kyllä ihan huippu. On ihanaa että se tonnikalasalaatti ei koskaan muutu!

      Delete
  5. Vieläkö sä tiistaina kuljet kaupungilla? Olisiko kokonaan uusi minäsi halunnut tavata kokonaan uuden ihmisen? En pahastu, jos ei. Olihan tää vähän random heitto, mutta kirjoitankin just niin Vakavaa Bisnesasiaa, että ei kai sitä muutakaan voi, kun vastapainoksi vallattomasti kysäistä.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tapaisin kovin mielelläni, mutta tämä matka on liian lyhyt ja rytmiltään tiivis siihen. Olen jo nyt vähän uupunut, ja enää vuorokauden Helsingissä. Tuntuu että aika loppuu. Yritetään sellaisella matkalla kun päiviä on täällä enemmän kuin kolme?

      Delete
  6. Onpa virkistävää lukea kirjoituksiasi, kiitos!
    Nykyisin kuulee liikaa puhetta ja liian vähän ajatuksia.
    Saarella-asuvaa kauppiatarta lohduttaa tieto siitä että elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista edes Amerikassa.
    Hyvää kevättä sinulle ja onnea työkuvioihin!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hah! Ei se taida olla loppujen lopuksi ihan pelkkää ruusuilla tanssimista oikein missään. Millä saarella asut? Kiitos ystävällisestä toivotuksesta!

      Delete
  7. Rosalan saari on kotini ja talvella elämä on kovinkovin eristäytynyttä. Meidän nurkilla ihmiset eivät suunnittele retriittilomia vaan haaveilevat puheensorinasta.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Vau, Hiittisissä! Minulla on saaristolaisjuuret, Uudenkaupungin seudulta. Tiedän kyllä suunnilleen paikan. Katsoin netistä että teillä näyttää olevan siellä viikinkikeskus. Vaikuttaa hyvin jännittävältä!

      Delete

Hei, kerro nimesi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...