Saturday, February 9, 2013

Pelottaa

Kuvassa Suomen Elokuvasäätiön tuotantoneuvoja.

Noin viikon verran tuntui vastenmieliseltä ajatukselta kirjoittaa mitään tähän blogiin. Mietin kommentteja ja mitä ihmiset olivat toivoneet. Ahdisti. Tunsin vastuuta siitä että pitäisi kirjoittaa sellaista mitä oli toivottu. Mutta minua pelottaa liikaa. Nyt on kirjoitettava siitä. Heti kun ajattelin pelottamisesta kirjoittamista, alkoi pelottaa vähemmän, ja alkoi tulla kaikkia ideoita mistä muusta voisi kirjoittaa. Sitten kun on ensin kirjoittanut pelottamisesta.

Käsikirjoitus on tuottajalla ja ohjaajalla. Se on kauheaa. Ensin sen lähettää, sitten alkaa kaamea, maailman hiljaisin hiljaisuus. Ihan tunnin välein ei tule tarkistettua sähköpostia, mutta melkein. Saattaa mennä muutama päivä. Käsikirjoittaja muistuttelee itseään siitä että ohjaajalla ja tuottajalla on muitakin töitä, muutakin mietittävää, ehkäpä jopa elämä. Ei se mitään auta. Pikkuhiljaa sitä tulee yhä varmemmaksi siitä että ne kiusaavat minua tahallaan. Inhoavat tekstiä niin paljon että luultavasti soittelevat toisilleen ja naureskelevat, että pidetään sitä hullua vielä vähän aikaa jännityksessä. Jos minä kuolisin, ne varmaan nauraisivat.

Sitten tulee sähköpostia. Tuottaja on innostunut, käsikirjoitus tuntuu valmillta, se on nyt hallittu kokonaisuus. Olen riemuissani. Siltä minusta itsestäkin tuntuu. Olen paininut aiheen ja henkilöiden kanssa kuusi vuotta. Koko tekstin onnistuminen on ollut siitä kiinni että yritän itse kasvaa jotenkin, ohi tietystä elämänvaiheesta ja mentaliteetista. Teksti kuvaa sitä kasvamista. Se on komedia, koska kyseessä on todella minimaalisen pieni henkisen kasvun askel, ja silti sen ottaminen on ollut minulle itselleni melkein mahdottoman vaikeaa. Niiden asioiden välillä on koominen epäsuhta. Tuntuu että tuottaja on jyvällä, tajunnut. Ihanaa. Kyllähän minä sen tiesin, fiksu tuottaja, eikä sitäpaitsi vihaa minua yhtään.

Ohjaaja ei ole ihan yhtä varma. Ohjaajasta teksti on mennyt eteenpäin, mutta. Ohjaaja lupaa lukea uudelleen, hänellä on nyt toinen projekti päällä, kaistanleveys on vähissä. Olen täysin varma siitä että ohjaaja yrittää tahallaan tuhota minut henkisesti. Minä olen tässä huhkinut kaikki illat ja viikonloput ja lomat päivätyön ja kolmen tunnin päivittäisten työmatkojen ohessa kuusi vuotta. Mutta se on liikaa vaadittu että ihminen lukisi alle sadan sivun tekstin muutaman kerran ja vähän miettisi sitä. On se kyllä jännä juttu että joku teeskentelee kaveria ja ryhtyy työpariksi, vaikka on koko ajan vain salaa halunnut rääkätä minua. Hirveä vaiva moisen takia.

Sitten alkaa rahoitusprosessi. Se on tätä ihan samaa: hirveää, kiduttavaa odotusta, että joku ihminen löytäisi kiireisestä elämästään aikaa lukemiseen, noin tunnin, ja sitten edes vähän viitsisi kuluttaa energiaa miettimiseen, eikä esittäisi aivan helvetin typeriä kommentteja tyyliin "mutta jos tää henkilö olisi lentoemäntä niin sillä olisi aina semmoinen ihana huivi kaulassa" (kyllä, aito kommentti). (Ei, ei ne kommentit ole aina huonoja. Oikeastaan useimmiten eivät ole. Mutta tämä blogikirjoitus kuvaa nyt kirjailijan ahdistusta, ei kirjailijan henkistä tasapainoa ja tervettä itsetuntoa.)

TV-kanavalta sanotaan ei. Ei tämä nyt oikein sovi heille. Hollywoodissa tehtiin muutama vuosi sitten elokuva joka käsitteli tavallaan vähän samaa aihetta, tai siis ei samaa aihetta, mutta tapahtui samantapaisessa miljöössä, tosin siinä oli ihan erilainen tarina ja näkökulma ja tyylilaji, mutta se ei ollut oikein hyvä elokuva. Niin ei heille nyt sitten tätä.

Käsikirjoittajan elämä on hyvin suurelta osin tätä pelkäämistä. Minun on ollut kirjoittamisen lisäksi pelkkää pelkäämistä vuodesta 2004 lähtien. Joka vuosi olen kirjoittanut käsikirjoituksen tai pari, tai uusia versioita edellisistä käsikirjoituksista, ja yksikään niistä ei ole kelvannut. En nyt ala laskea tässä tekstien määrää. Enkä tuntien määrää joka on kulunut ei-meilien odotteluun. Yhdeksässä vuodessa niitä ehtii olla aika monta.

En minä ole mitenkään ainoa käsikirjoittaja jonka elämä on tällaista. Me olemme ahdistuneiden odottajien ammattikunta. Suurimmalla osalla meistä on valtava pino tekstejä, jotka eivät ole lopulta, vuosien puserruksen jälkeen, kelvanneet. Suurin osa siitä työstä on tehty ilmaiseksi, osana ammoin solmittuja sopimuksia. Melkein kaikkien käsikirjoittajien vuosipalkka on miinuksen puolella, ja siksi niin monilla meistä on joku päivätyö. Me voimme tehdä kirjoitustyön ihan miten helvetin hyvin tahansa, ja sen jälkeen mikään ei ole enää meidän hallinnassamme. Ei voi mitään muuta kuin odottaa projektin hidasta, hivuttavaa kuolemaa, sen jälkeen kun on ensin saanut idean, työstänyt sitä useamman vuoden, kokenut riemua, itkua ja uupumusta, oppinut itsestään jotain uutta, hionut samoja kohtauksia uudestaan ja uudestaan, ja tehnyt kahdeksan versiota aina milloin kenenkin ihmisen toiveiden ja ideoiden mukaan. Jos projekti jonkun ihmeen kautta tosiaan menee tuotantoon, sittenkin se voi vielä esimerkiksi epäonnistua. Tai markkinointi voi epäonnistua. Tai joku muu, meistä riippumaton asia mennä pieleen. Juttu olla yksinkertaisesti väärä juttu väärään aikaan, ja mennä sen takia yleisöltä ohi.

Eräs nimeltämainitsematon rahoittajataho kertoi minulle, että nämä päätöksethän tehdään sillä lailla, että jos jollain isolla nimellä, vaikka Dome Karukoskella tai Aku Louhimiehellä, on sinä vuonna projekti niin niille myönnetään rahat ilman muuta ensin. (Suuret nimet ovat jostain syystä kaikki miehiä.) Me naiset ja vasta elokuvakoulusta valmistuneet pojat kilpailemme sitten niistä loppurahoista mitä jää jäljelle. Käsikirjoittajat eivät koskaan ole suuria nimiä, meidän on joko lyöttäydyttävä suurien nimien kanssa kimppaan tai hyväksyttävä, että meillä ei ole ammattia vaan harrastus. Se on kulttuuripolitiikkaa ja vientikysymys. Tai jotain. 

En ole katkera en ole katkera en ole katkera, minä hoen itselleni melkein joka päivä. Useimmiten en olekaan katkera, yhtään. Olen onnellinen ihminen. Minulla on kivaa, sekä ulkoammatillisista syistä että siksi, että rakastan ammattini harjoittamista, itse kirjoittamistyötä, yli kaiken. Olen aina rakastanut. Olen kertonut tarinoita neljävuotiaasta, ja kirjoittanut fiktiota yksitoistavuotiaasta. Rakastan elämässä kirjoittamista, ja muutamaa ihmistä ja lemmikkiä. Minulla on kaikki se mitä rakastan. Minulta kuluu joka uuden projektin aloittamisen yhteydessä vähemmän aikaa helvetillisessä "kun ei tästäkään kuitenkaan taas tule mitään" -ahdistuksessa. Nykyään siihen ei mene yleensä kuin viikko, ja sitten innostun taas itse aiheesta ja henkilöistä ja projekti ja yltiöoptimismi vievät mennessään.

Olen tässä aloittelemassa uutta projektia. Se on paras keino edellisen projektin odotusahdistukseen. Ei se oikeasti ole ohjaajan eikä tuottajan työtä huolehtia minun henkisestä hyvinvoinnistani, se on ihan minun omalla vastuullani. Rahoittajat rahoittavat sitä mitä he rahoittavat, enkä minä tule välttämättä koskaan ymmärtämään että miksi. Se on semmoista. Itsepä tuli valittua ammatti jonka kohtalo on vuodesta toiseen pääasiassa samojen parin-kolmen ihmisen käsissä, joilla ei ole minuun mitään erityistä suhdetta.

Viikon verran minua on ahdistanut uusi projekti, pelottanut ne muutaman vuoden päästä taas edessä olevat "ei tämä nyt oikein" -meilit. Ei tämä nyt oikein meille. Tässä on nyt vähän liian raju tämä päähenkilö. Tämä ei ole meille oikein tarpeeksi raju nyt tämä päähenkilö. Tämä aiheen käsittely on liian kesyä. Tämä aihe on liian rankasti ja suoraan käsitelty. (Kaikki nämä olivat kommentteja samasta käsikirjoituksesta, kahdelta eri taholta joiden olisi määrä rahoittaa ja tuottaa projekti yhteistyössä - ai miten niin suomalaisista elokuvista tulee linjattomia?)

Kyllä minä taas tästä nousen. Aihe kutkuttaa jo. Henkilöillä on jo nimet. He kurkkivat tajuntani reunoilta, ilmoittavat että minä aion muuten sitten tehdä tällaisen tempun. Minua naurattaa. Ai niinkö aiot? Sehän sotkee minun kaikki suunnitelmani. Fiktiohenkilö ei siitä välitä, hänellä on oma tahto. 

Kohta minua taas viedään.


Tämän postauksen tunnusbiisi: Regina Spector - Open


6 comments:

  1. Olen havainnut, että harva käsikirjoittaja iskee kultasuoneen. Kyllä se on täällä Suomessa, varsinkin niille, joilla ei ole muutakaan työtä oikea tuskien taival, kunnei saa rahaa oikein mistään. Kyllä se on rasittavaa, että niin moni ihminen peukaloi omaa työtä (käsikirjoitusta). Kun sen kerran tiedät, niin älä lähde sille pelkääjän tielle, se on loppumaton tie. Pelkäät sen valmiin kohtaloa koko ajan ja nyt olet jo alkannut pelätä sen uuden kohtaloa. Se on vähän niin kuin itsekidutusta, josta ilo on kaukana. Ei itseksensä pelkääminen mitään auta, pelko syö vaan sisäkaluja. Normaalin ajan kuluttua selvitä asia, kelpaako käsikirjoitus vai ei, se siitä sitten, mutta pelko pois.

    ReplyDelete
    Replies
    1. No ei se mitään autakaan! Joskus on sekin silti vaan koettava.

      Delete
  2. En ikinä pystyisi olemaan tuollaisessa "odotus"ammatissa...! Tulevassa ammatissa (toivottavasti copywriter) mennään niin ikään palautteen ehdoilla, mutta työtä tehdään toisten kanssa ja palaute tulee nopeasti. Olen hakenut viimeiseen harjoitteluun ja vastausta ei irtoa mistään. Toistan tuota samaa sähköpostin tarkistelu -kaavaa ja arvuuttelen miksi en kelpaa... Ainakin olen auttamattomasti myöhässä hakemiseni kanssa. Toivottavasti lykästäisi ja pääsisin valmistumaan!

    Kaikki tsemppi käsikirjoituksesi valmistumiselle! ...ja kelpaamiselle ;)

    ReplyDelete
    Replies
    1. No kiitos! Tsemppaus tuntuu mukavalta :)

      Juu en tosiaaan suosittele tätä ammattia kenellekään. Jos mitenkään pystyy olemaan kirjoittamatta, ei kannata aloittaa.

      Delete
  3. Laitanpa nyt sitten tähän postaukseen tämän palautteen, vaikka se koskeekin blogiasi yleisesti. Että Kiitos! Eksyin tänne facebookissa jaetun Kermaperseen myötä ja olen iloinen. Kirjoitustapasi on raikas ja viihdyttävä, juttusi mielenkiintoisia ja elämänkatsomuksesi eli mielipiteesi ilmeisen oikeita (= omiani vastaavia, tähän asti ainakin).

    Tyylistäsi tulee mieleen Hyperbole and a Half, oletko tutustunut (jos et niin kvg)? Tosin sen kirjoittaja/piirtäjä on ilmeisesti vakavasti masentunut tai jotain, koska ei ole päivittänyt varmaan pariin vuoteen, että toivottavasti ei sitten kumminkaan niin kovin analogista ole tämä blogistiutenne. Mutta kun ajattelee kuinka suosittu se oli (en ole tosin varma kuinka hyvin kaupallisesti hyödynnetty), ja kuinka samanlinjaisia olette, niin voisi kuvitella, että jos pitäisit englanninkielistä blogia niin voisit yhtäkkiä saada jättiyleisön sitä seuraamaan ja maksaa taloremontin ja unohtaa päivätyön. Suomalaisuutesi, asuinympäristösi, remonttisi, ammattisi luulisi oikeasti kiinnostavan sivistyneitä amerikkalaisia. Oo, nyt tuli mieleen Nora Ephronkin.

    Neuvot ja neuvojat ovat inhottavia, toivottavasti et ota tätä semmoisena. Kannustukseksi on tarkoitettu. On se vaan hyvä, ettet voi olla kirjoittamatta.

    Vappu


    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos ihan mielettömän paljon tästä palautteesta. On vaikea kuvailla, kuinka paljon se mulle juuri nyt tällä hetkellä merkitsee. Toivottavasti sinua ilahduttaa tieto siitä, miten perustavaa laatua oleva päivän pelastus tämä oli.

      Olen onnekas että saan olla kirjoittaja blogiaikana, kun tekstien jakaminen toisten ihmisten kanssa on kuitenkin helppoa eikä kenenkään muun päätettävissä.

      Mukavaa viikonloppua sinulle.

      Delete

Hei, kerro nimesi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...