Tuesday, February 12, 2013

Blair-Laaksosen yksityiskokoelmassa

Isäni asui nuorena miehenä taiteilija Paavo Sarellin alivuokralaisena. Hän ihastui tulisesti taiteilijan teokseen Vuoksenniskan satama. Se säväytti, koska isä oli ollut itse telakalla töissä. Isä oli juuri saanut ensimmäisen työpaikkansa opettajana, ja teos maksoi paljon enemmän kuin isän yhden kuun palkka. Isä teki taiteilijan kanssa sopimuksen: hän antaa teoksesta koko ensimmäisen kuun palkkansa, ja tekee lopun rahan edestä maalauskankaan pingotusta ja muita apuhommia. Hän sanoo aina että ei ole koskaan kauppaansa katunut. Teos on vanhempieni takan yläpuolella tänäkin päivänä.

Äitini suhtautuu taiteeseen ihan yhtä vakavasti. Äidin äiti piti aina huolta siitä että yksinkertaisen kodin seinillä oli tauluja. Isän äiti taas oli Wetterhoffin käynyt käsityötaiteilija. Molemmat vanhempani ovat myös taiteellisesti lahjakkaita, huomattavasti lahjakkaampia kuin minä, vaikka olenkin perinyt heiltä kiinnostuksen taidetta kohtaan. Minut on kasvatettu sillä tavalla, että kotona kuuluu olla taidetta, piste. Olen useammin kuin kerran pannut viimeiset rahani tauluun, ja ihan niinkuin isä, en ole kertaakaan katunut.

Esittelenkin nyt seuraavassa meidän taidekokoelman. Vähän juhlava sana tälle valikoimalle, mutta keräilijä se on vaatimattomampikin keräilijä. Kokoelmalla ei ole varsinaisesti mitään linjaa tai tyylilajia paitsi puhdas fiilislinja. Kaliforniasta on tarttunut käteen lähinnä muutaman nuoremman naistaiteilijan edullisempia töitä. Kotoa Suomesta olen tuonut kolme taulua, osan olemme saaneet lahjaksi. Mukana on myös muutama halpa painokuva. Kaikki työt on hankittu pelkästään sen takia että olemme rakastuneet niihin. Tai lähinnä minä olen. Minulle tulee aina joskus semmoinen tietty tunne, semmoinen kihelmöinti. Sen jälkeen meillä on yleensä budjettineuvottelu.

Sellaisten paikkojen liepeille, missä raha liikkuu, syntyy aina taideskene. New Yorkin äkkirikastuneilla pankkiireilla ja Piilaakson softamiljonääreillä on varaa taiteeseen, ja tarvetta esitellä hienostuneisuuttaan. Hienommissa gallerioissa täällä Oaklandissakin hinnat ovat jo tavallisen palkansaajan ulottumattomissa. Mutta aina joskus lykästää. Eräs taiteilija myi minulle salaa työnsä galleristin selän takana, koska oli niin liikuttunut minun vilpittömästä fanituksestani. Hän pystyi tällä tavalla myymään taulun puoleen hintaan, ja hänelle jäi itselleen saman verran käteen. Hän sanoi että hänelle on tärkeää, että hänen töitään päätyy sellaisille ihmisille, joille ne oikeasti merkitsevät jotain.

Olen perinyt kotoa myös sen käsityksen että taulut kehystetään oikealla kehystäjällä, eikä niihin laiteta mitään Ikean rimpuloita. Minä käyn kehystysasioissa aina täällä Oaklandissa Galleria Scola -nimisessä liikkeessä, jossa ollaan minusta melko nerokkaita niissä hommissa. Valikoima on komea ja liikkeessä suhtaudutaan kehystämiseen omana taiteenlajinaan.

Yksi pieni seinälle ripustettava keraaminen veistos näistä kuvista puuttuu, se on varastossa ja pitää korjata, kun sille kävi kissan toimesta ikävästi.

Lasin alla olevia töitä oli tosi vaikea kuvata iPhonella. Osa kuvista on siksi otettu ihan ihme kulmasta, ja osassa on kamalat heijastukset. Anteeksi vaan.


Tämä on ensimmäinen taulu jonka näkee, kun meille tulee sisälle. Tekijä on tuntematon taiteilija, joka kuulemma vie ison tukun kankaita kerrallaan Urban Ore -nimiseen romuliikkeeseen myytäväksi, eikä halua niistä itse mitään korvausta. Hän näyttäisi olevan ammattitaiteilija, ja työt lienevät harjoituksia tai luonnoksia. Tämä työ maksoi 29 dollaria kehystämättömänä.
Saman, tahallaan läikälliseksi jätetyn ovenkehyksen toisella puolella on tämä pala ikivanhaa lattialinoleumia. Entinen naapurimme David pelasti sen taloremonttinsa yhteydessä. Hän käytti kehykseksi vanhaa, kaunista kattolistaa, jossa näkyy vielä kultauksen jäänteitä. Sain teoksen häneltä syntymäpäivälahjaksi. 
Tämän öljyvärityön on maalannut DeeDee Cheriel. Ostin sen, kun minulle tuli siitä tuo insinööri ja sen poika mieleen.
Tämä on painotyö saman DeeDeen isosta maalauksesta, jota minun teki aivan hirrrrveästi mieli, mutta en raaskinut sitä alkuperäistä ostaa. Maalauksen nimi on "Desire". DeeDeen työt ovat minusta hauskoja ja jotenkin tosi amerikkalaisia. Niissä näkyvät sekä taiteilijan kasvuympäristö jylhänvillillä Amerikan luoteisrannikolla, että hänen intialaiset sukujuurensa.
Tämä palavapensaspäinen mies oli ensimmäinen DeeDeen työ, jonka ostin. Siitä sai heijastamattoman kuvan vain näin kaukaa. Ukulele on jostain roskalavalta, yksi meidän kaveri toi sen oranssi-teemaisiin bileisiin lahjaksi. Tuoli on Johnin suvun vanha lastentuoli. 
Aidot, vuoden 1904 ihanat Fernet-Branca -neitoset ovat Bolinasin hippikaupungin romuliikkeestä. Olemme olleet muutaman kerran yötä liikkeen vinttihuoneessa. Majoitusosaston nimi on Grand Hotel. Meidän häät olivat Bolinasissa. Tykkään siitä paikasta aivan mielettömästi. Rantaan unohtunut pikkukaupunki on täynnä tuulenpieksämiä puolihulluja, ihan niinkuin meidän suku.
Nolo juttu, mutta olen unohtanut tämän taiteilijan nimen. Kyseessä on suomalainen kuvittaja. Minusta tuntui ihan että tämä kuvaa sitä kun rakastuin insinööriin. Kuvan lehdessä nähtyäni etsin taiteilijan käsiini ja tilasin tämän painokuvan. Jos joku tunnistaa tekijän, niin kertokaa ihmeessä, haluaisin ehkä lisää hänen töitään.

Tämä on tietenkin Erik Bruunin hienonhieno, alkuperäinen matkailujuliste vuodelta 1958. Hän suunnitteli sen silkasta Lapin ja kalastuksen rakkaudesta, eikä se meinannut kelvata Matkailun edistämiskeskukselle millään ennen kuin alkoi voittaa palkintoja.
Tämän öljyvärityön on maalannut Kathy Ellis, jonka duunit alkoivat mennä kuin kuumille kiville saman tien kun hän valmistui taidekoulusta.
Tämän maalauksen olen saanut isältäni, se on suomalaisen Toivo Rossin.
Suomesta tuodun öljyvärimaalauksen teki 70-luvulla vanhempieni ystävä Tuulikki Laiho. Tämä oli minulle lapsena tosi rakas taulu - ja on vieläkin. Se kuvaa tammia Taivassalossa, jossa olen syntynyt.
Tämän maljakon on tehnyt hyvä ystäväni, keraamikko ja Suomen ainoa ihmisvuohi Pauli Kylväjä. Tuo kuparinvärinen lanka ei kuulu asiaan, se on maanjäristysturvavyö.
Himmeäpintaisen pikkumaljakon on tehnyt Russ Stillman, ja kolmijalkainen raku on Jeff Knightonin.

Tämän hienon valokuvan on ottanut hyvä kaverimme Kris Vagner, joka on paitsi valokuvaaja, myös keraamikko, taidekasvattaja ja taidekriitikko. Hän oli kavereineen legendaarisen The Pier -teoksen taustalla Burning Manissa.
Oaklandilainen Val Britton leikkelee paperista tällaisia mielikuvituskarttoja, joihin olen aika hulluna.
Tämä juliste on Oaklandin graffitimaailmassa vaikuttavien tyyppien omistamasta 57-33 -painotuotefirmasta. Sieltä saa myös erinomaisia teepaitoja. Juliste oli insinöörin joululahja, koska se oli minusta niin hyvä ja miehekäs.

1 comment:

  1. Ihania töitä! Itselläkin monenlaista kertynyt, kamujen maalauksista lähtien mutta pullonkaulana a) kehystäminen ja b) kiinnitys. Näistä saan uutta pontta!

    ReplyDelete

Hei, kerro nimesi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...