Wednesday, December 19, 2012

Nainen psykoosissa, osa 2.

Isäni Eestistä vuonna 1974 tuoma hammastikkuteline.

Juuri kun pääsin ihmettelemästä prostituoidun psykoosia, sain kokeilla itse samantapaista tilaa. Minulla oli nimittäin tässä poikkeuksellisen tuikea unettomuusjakso, ja lääkäri määräsi bentsodiatsepiinien luokkaan kuuluvaa lääkettä sitä helpottamaan. Osoittautui että minulle tulee bentsoista sellainen nk. paradoksaalinen vaikutus, joka olikin hyvin mielenkiintoinen.

Otin lääkkeen perjantaina nukkumaan mennessäni ja aloin kuunnella kuulokkeista lääkärin suosittelemaa iPhonen unettomuussovellusta, sellaista josta tulee siis musiikkia ja naisen puhetta. Nainen juttelee rentouttavia ja antaa mielikuvia. Minua alkoi aika nopeasti ahdistaa aika paljon, ja ennen kuin ehdin edes tajuta että pitäisi ehkä tehdä jotain hengitysharjoituksia tai jotain, niin mopo lähtikin ihan käsistä. Lääkärin mukaan tila johon jouduin seuraavaksi oli määriteltävissä psykoositilaksi.

Ajatukset laukkasivat viittäsataa, ja aika nopeasti niissä ajatuksissa ei ollut enää mitään järkeä. Jokaisesta naisäänen antamasta mielikuvasta vyöryi lumipallona uusia mielikuvia, jotka olivat niin voimakkaita että ne voitaisiin laskea hallusinaatioksi. "Ystävälliset hahmot" jotka minun oli määrä kuvitella sulkemaan verhoja ja peittelemään itseäni, olivatkin kaapuihin pukeutuneita kasvottomia tyyppejä jotka vangitsivat minut makuuhuoneeseen, tarkoituksenaan tappaa. En muista oliko minulla silmät auki vai kiinni, mutta luullakseni molempia tuli kokeiltua, ja mielikuvat tuntuivat pimeässä ihan yhtä tosilta kummallakin tavalla. Pehmeä peitto jonka hahmot asettivat päälleni oli jättimäinen pesusienen tapainen juttu, joka oli elävä, ja silläkin oli pelkästään pahoja aikomuksia. Maailma oli kauhea ja toivoton paikka. Olin luolassa ilman ulospääsyä. Kuului omituisia ääniä. Maailmanloppu oli alkamassa, onneksi, koska parastahan oli saada se mahdollisimman nopeasti pois päiväjärjestyksestä niin ei ole lapsilla turhia toiveita tulevaisuudesta.

"Olen hallu", lausui Leo Raivio aikoinaan Saatanan kissana Q-teatterin esityksessä. Raivio meidän makkarista perjantainyönä enää puuttuikin.

Samaan aikaan tajusin kyllä että kyse on lääkkeen sivuvaikutuksesta ja puhuin itselleni järkeä. Hetkeksi kerrallaan onnistuinkin. Sellaisena hetkenä herätin miehen selittämään missä olen, kuka olen, ja että kaapuhahmoja ei ole nurkissa. Takerruin koiraan ja muistutin itseäni että koira on oikea, ja se on täällä konkreettisesti olemassa olevassa huoneessa missä minäkin olen, ja pitää minusta, ja se on hyvä asia.

Pikkuhiljaa siinä sitten lopulta rauhotuin, ja nukahdin, ja heräsin aamulla kovassa lääkekrapulassa. Olin siis ottanut ihan tosi pienen annoksen.

Että näin meillä perjantai-illan ratoksi.

Missään vaiheessa mieleni ei tehnyt lähteä kadulle karjumaan, enkä tiedä muutenkaan muistuttiko kokemukseni mitenkään kulmalla huutamassa seisoneen prostituoidun kokemusta omasta todellisuudestaan. Minun ja hänen välillä ammottaa valtava yhteiskunnallinen kuilu. Sen tällä puolella ihmisellä on lämmin, turvallinen koti, ja kiva ja emotionaalisesti vakaa mies, ja suloinen koira, ja varaa terveydenhuoltoon ja seuraavana päivänä uusi aika lääkärillä jos lääkkeet eivät sovi. En tiedä mitä siellä hänen puolellaan kuilua on. Millainen asuinpaikka, millainen tukiverkko vai onko sellaista ollenkaan. Onko ketään joka pitää hänen puoltaan ja muistuttaa missä ollaan.

Minulla on aiempiakin kokemuksia omituisista mielentiloista ja jopa hallusinaatioista, joita kerran opiskeluvuosina tuli hankittua ihan kahvin ja valvomisen voimalla. Sillä kerralla sänkyni oli täynnä hyönteisiä, niitä lenteli peitosta jota menin ravistelemaan parvekkeelleni. Soitin äidilleni ja valittelin asiaa kuudelta aamulla, ja äiti väitti että mitään hyönteisiä ei luultavasti kyllä ole. Eikä ollutkaan, ja senpäiväisestä tentistäkin pääsin läpi.

Ja sitten oli se kerta kun minulla oli psykoosintapainen kun kirjoitin TV-sarjaa. Sellaisia outoja tiloja tulee oikeastaan aina kun kirjoittaa. Tuntuu niinkuin henkilöhahmot toimisivat itse ja sanelisivat puheensa. Niin käy siis silloin kun työ sujuu hyvin, ja se tila on kokemuksena suorastaan riemullinen. Kyseistä sarjaa kirjoittaessa loppua kohti alkoi kyllä lipsua mielikuvitus lapasesta, kun aikataulu oli rankemman puoleinen ja kaikki 12 tunnin mittaista jaksoa piti kirjoittaa vuodessa. Muistan laskeneeni että se olisi sanamäärällisesti kahdeksan pitkän elokuvan verran, vaikka uskon kyllä jos joku sanoo että olen väärässä, kun siitä on jo niin paljon aikaa. Joka tapauksessa, jakson 11 kirjoitin kahdessa päivässä keittiön lattialla maaten. Oli minulla siis tietenkin konseptit ja juonet luotuna, mutta itse kohtaukset tulivat kaikki automaattikirjoituksena eetteristä, muusalta tai Jumalalta tai joltain.

En muista niistä päivistä oikeastaan muuta kuin että kaikki vain tapahtui siellä mielikuvitusmaailmassa ja minä kirjasin muistiin enkä päättänyt itse mitään ja söin mangoja ja juustoa. Kävin ilmeisesti jossain vaiheessa kaupassa ja tulin ostaneeksi sieltä pelkkiä mangoja ja manchego-juuston. Miksi vain man-alkuisia asioita? En osaa sanoa. Dialogin kirjoitin mielikuvitushenkilöiden sanelusta. Ja puhuvan kanan, sellainenkin siinä jaksossa oli. Pään sisällä meni tosi lujaa, nauroin itsekseni paljon ääneen ja soitin koko kaksi vuorokautta pelkästään Jah Wobblen Molam Dub -nimistä levyä. 

Koko aikana ei mitenkään hirvittänyt että onko tässä nyt ehkä järki lähdössä. Parin vuorokauden session jälkeen väsymys oli kova, mutta mieli kyllä hyvä ja tyytyväinen. 

Luovissa ammateissa on varmaan tavallista että on tällaisia kokemuksia, ja voihan niitä olla monissa muissakin ammateissa. Voisi ajatella että jossain fyysisissäkin töissä pääsee aika tiloihin välillä. (Tai ehkä tämä on toiveajattelua ja minä olen hullu, enkä hallu, mutta elättelen nyt toistaiseksi ainakin vielä kuvitelmaa että olisin noin arkielämän tasolla suhteellisen järjissäni.)

Yllättävää kyllä niistä kirjoitustiloista oli nyt hyötyä, kun lääkepsykoosissa tunnistin mitä tapahtuu, ja osasin jarrutella mielikuvien tulvaa ja pikkuhiljaa irroittautua siitä.

Lääkäri oli samaa mieltä kanssani, että ei nyt oikein sovi minulle ehkä nämä bentsot, ja unettomuushoitoa jatketaan joogan, spinningin, akupuntion ja hypnoosin voimalla. Kyllä niistäkin varmaan jotain tiloja vielä tulee. Toivottavasti luovia sellaisia!

No comments:

Post a Comment

Hei, kerro nimesi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...