Wednesday, December 8, 2010

Muuton hengelliset vaikutukset

Tämä muutto oli jotenkin helpompi kuin monet edelliset muutot. Ehkä se johtui vaan siitä, että suuri osa tavarasta vietiin varastoon eikä muuttoruljanssi huipentunut musertavaan laatikoidenpurkuruljanssiin. Vielä.


Annoin tämän muuton myös vaikuttaa eri tavalla kuin monet aiemmat muutot. En miettinyt niin paljoa sitä että sitten kun on muutettu, niin kaikki on "valmista". Kunhan tämä nyt tästä vielä, niin sitten. Tästä muutosta ei voinut seurata mitään valmista, koska remontti on vasta alkamassa. Saattoi rauhassa miettiä, mikä on tällä hetkellä tärkeää ja kuinka paljon oikeastaan käytän tätä ja iloitsen tuosta? Tavarat ovat minän jatkeita, ja niistä luopuminen on niinkuin luopuisi hiusmallista tai laihduttaisi. Minäkuva muuttuu.


Mietin myös kaikkia elämäni aikaisempia muuttoja. Ihan ensimmäistä muuttoa, lapsuudenkodista väliaikaiseen kotiin Lokalahden kuntaan, en oikein muista. Olimme Lokalahdella vain yhden talven, ja keväällä tuli seuraava muutto, Kiikkaan. Kiikan muuton aikaan isoisä ja isoäiti joutuivat auto-onnettomuuteen. Se oli viimeinen kesä ennen kuin aloitin koulunkäynnin. Muistan että olin kaverieni kanssa leikkimässä Lokalahden keskustassa isoilla kallioilla, ja olimme juuri nähneet käärmeen kun äiti tuli hakemaan minua. Yritin kertoa äidille käärmeestä, mutta hän ei halunnut kuunnella ja vei vakavan näköisenä minut mukanaan. Kotona sain kuulla että mamma ja pappa olivat ajaneet pikkufiatilla kolarin. Minun oli määrä olla autossa mukana, maatalousnäyttelymatkalla. Kukaan ei tiedä miksi isovanhemmat jättivät minut aamulla kotiinsa nukkumaan, vaikka olin siellä ihan tätä reissua varten. Olisin hyvin todennäköisesti kuollut kolarissa. Mamma ja pappa olivat sairaalassa. Muistan miten kävimme heitä katsomassa. Mamma oli täynnä tikkejä ja mustelmia. Pappa oli tajuton, mutta näytti muuten parempikuntoiselta. Ulkonäköön ei ollut luottamista, papan keuhkot olivat murskaantuneet auton rattia vasten ja hän kuoli sairaalaan. Minulla on muistikuva Jussi-sedästäni, joka tuijotti mamman verisiä, vääntyneitä silmälaseja ja purskahti itkuun. En ollut koskaan ennen nähnyt aikuisen itkevän. Papan kuoleman jälkeen mikään ei ollut enää koskaan samalla lailla.


Sitten muistan kun muutin pois Kiikan kotoa, Vammalaan Milja Nurmen kampaamon takahuoneeseen käymään lukion loppuun. Vanhempani muuttivat Nakkilaan isän työn perässä. (Mikähän siinä on että meidän perhe on aina onnistunut asumaan kunnissa, joilla on ihan tolkuttoman hölmöt nimet?) Minä en halunnut vaihtaa lukiota abiturienttivuonna, koska olin viimeinkin koulussa onnellinen. Kukaan ei kiusannut ja minulla oli kavereita. Jotenkin ehkä kuvittelin että vain Vammalassa minulla voi olla ystäviä, ja kaikissa muissa paikoissa asuu ihmisiä jotka sanovat minua kylähulluksi ja sekundaksi ja Laaksosen lesboksi. Vammalassakin kyllä kuulemma opettajapiireissä kannettiin huolta tästä yksin asumisestani ja oltiin vakuuttuneita että salaa asun yhdessä silloisen poikaystäväni kanssa. "Voi voi sitä Laaksosen tyttöä, niin oli lahjakkaan tuntuinen ja tällä lailla pilasi elämänsä", oli yhden kaverini opettajaisä julistanut. Varmaan hän tarkoitti hyvää, eikä tiennyt että elämäni ei ollut ollenkaan pilalla vaan oikein turvallista ja mukavaa. Siivosin hienon kampaamon aina viikonloppuna, ja pänttäsin ylioppilaskokeisiin, kuuntelin Nights of Iguanaa ja puhuin syvällisiä kavereideni kanssa. Halusin että abiturienttivuosi ei lopu koskaan. Lopulta mikään ei auttanut, kirjoitimme kaikki ylioppilaaksi ja useimmat lähtivät Vammalasta. Minä muutin ysikutosella Saabilla Turkuun käymään yliopistoa ja olin ihan masentunut ja pelkäsin että en saa koskaan enää ystäviä.


Amerikkaan olen muuttanut oikeastaan kolme kertaa, ensin Turun yliopiston stipendiaattina puoleksi vuodeksi, pian sen jälkeen pidemmäksi ajaksi käymään yliopiston loppuun, ja nyt viimeksi mieheni luokse tänne Kaliforniaan. Tapasin aikoinaan Johnin siellä Miami Universityssä, josta sain alemman korkeakoulututkinnon. Olimme molemmat töissä tiedekunnan tietokonehuoneessa. Ystäväni Grace oli ottanut minut sinne töihin vaikka en tiennyt tietokoneista yhtikäs mitään, koska hän arveli että olen melko nopea oppimaan. Niin olinkin. Kerran Grace piti sellaiset hauskat juhlat, joihin jokaisen piti ottaa mukaan joku teksti jonka halusi lukea toisille. Kaverimme Jeremy lausui erittäin hupaisan runon nimeltä "I am a Finn". Minä luin muistaakseni Tove Janssonia. Ne juhlat loppuivat siihen että minä ja John pussailimme Gracen olohuoneen lattialla. Johnin oltua kesän ajan eräoppaana, meidän piti jatkaa pussailuhommia syksyllä, mutta se yritys meni sitten jotenkin puihin. Molemmat seukkasimme lopulta tahoillamme muiden ihmisten kanssa ja muutenkin oli vähän kaikenlaista. (Kolme vuotta sitten häissämme Grace luki samaisen "I am a Finn"-runon ja antoi meille pullon viiniä, jota juotiin aikoinaan hänen juhlissaan.)


Amerikan muuttoni ovat olleet sellaisia matkalaukkumuuttoja, vaatteet ja kahvimuki mukaan ja menoksi. Yliopiston jälkeen muutin New Yorkiin junalla, koko maallinen omaisuuteni kahdessa matkalaukussa. Asuin pari päivää kaverin luona kunnes löysin tarpeeksi halvan asunnon Jersey Cityn puolelta, kahden hieman erikoisen homomiehen ja yhden heteroseksuaalisen hämäräherran kämppiksenä. Vuokra oli 75 dollaria kuussa, ja se hämäräherra oli mahdollisesti mafiaa paossa värjättyjen viiksiensä kanssa. Minä olin HBO Downtown Productionsilla työharjoittelussa, ottamassa kopioita, steadycam-operaattorin kaapelikaisana, hakemassa jääespressoja tuottajille jotka tärkeilivät kenkälaatikon kokoisten "matkapuhelintensa" kanssa, ja yleisesti tekemässä kaikkia paskahommia mitä TV-alalla teetetään ilmaisilla työharjoittelijoilla. Se oli ihanaa. Kannoin filkkalaatikoita pääni päällä helvetillisessä New Yorkin kesähelteessä ja tarjoilin Wu Tang Clanilaisille jäävettä. Tapasin Danny de Viton, Billy Crystalin ja Lassien. Olin hurmiossa kaikesta, ja kaikki työkaverit olivat minusta mielettömiä ja ihania. Lopulta rahat loppuivat ja palasin Suomeen, Nakkilan Essolle töihin.


Nakkilassa vanhempien luona vähän aikaa ihmeteltyäni hain Taikkiin ja muutin Helsinkiin töihin elokuvayhtiöön. Työtä löytyi lopulta yllättävän helposti, kun suosui tarpeeksi pieneen palkkaan. (Eräästä tunnetusta TV-tuotantoyhtiöstä minulle tosin kerrottiin että siellä ei ole koskaan kuultu mistään HBO:sta, koska "siellähän on tosi paljon kaikenlaisia pikkufirmoja siellä Amerikassa.") Asuin ensin perheystäviemme hirmuisen suuressa huoneistossa Kasarmitorin jugendlinnassa, kun he olivat muuttaneet ja asunto oli vielä heidän käytössään. Vanha kunnon Grace kävi siellä vieraanani. Minulla oli kuvauksista jääneet tuhat tulipunaista ruusua, ja perheystävämme poika tuli asuntoon saunomaan neljän kaverinsa kanssa. Tervetuloa Suomeen, sanoin Gracelle, tässä olisi kuutio punaisia ruusuja, seitsemän huonetta, keittiö ja sauna, ja viisi alastonta miestä.


Helsingissä muutin neljä kertaa, Kasarmitorilta Töölöön, sitten Töölöstä Krunikkaan, sitten Hakaniemeen, ja vielä kerran Töölöön. Krunikan kodin aikana asuin välillä Lontoossa puolitoista vuotta, kun olin Salattujen Elämien stooritiimissä. Olin tavallaan yksi niistä pahamaineisista ulkomaalaisista jotka yrittivät pilata Suomen nuorison televisiotuotantoa ohjailemalla. Meistä Lontoossa olleista suomalaisista ei Suomessa juurikaan puhuttu, ja jos olisin tiennyt sen mitä nyt tiedän niin olisin ollut siitä asiasta suunnattoman kiitollinen. Lontooseen en tehnyt mitään varsinaista muuttoa, minut pyydettiin sinne pariksi viikoksi. Viikot venyivät kuukausiksi ja kotiinpääsypyyntöihini ei tullut koskaan mitään selvää vastausta. Minä tavallaan totuin siihen Lontoo-elämään, hieno työsuhdeasunto ja hyvä palkka luonnollisesti auttoivat. Lontoon mediamaailmassa kaikki joivat koko ajan samppanjaa ja käyttivät jumalattoman hienoja vaatteita, ja minä sain onneksi tehdä töitä Emmerdale-, The Bill-, ja Eastenders-veteraanien kanssa, että työn puolesta oli hyvin opettavaista. Taikin lamauttava, opetukseton, henkinen autiomaa oli jäänyt taakse. Seminaarimatkat suuntautuivat viiden tähden hotelleihin. Kerran minulla oli Ranskan Rivieralla niin iso sänky että se oli ihan oikeasti isompi kuin koko Krunikan asuntoni. Samaan aikaan kukat kuolivat Krunikassa, parisuhde kuoli kun "kasvoimme erillemme" ja minä ehkä vähän kuolin henkisesti siihen kaikkeen saippuaan. Muutenkin olen Diana Vreelandin kanssa samaa mieltä, että "the best thing about London is Paris," enkä ole kaivannut poismuuttoni jälkeen Lontooseen edes lomalle.


Hakaniemeen muutto oli ehkä Helsingin muutoista merkittävin, opiskelijayksiö vaihtui oikeaksi asunnoksi ja minä elin intensiivistä vaihetta, ammatillisesti ja muutenkin. Aina oli kiire, aina oli jossain bileet, ja minulla oli hyvä polkupyörä. Olin kuolettavasti rakastunut, yleensä pariin kolmeen ihmiseen yhtäaikaa. Kirjoitin viikonloppuisin näytelmää ja espanjankurssinkin ehdin käydä jossain vaiheessa. Kalustin kotiani innostuneesti, kun minulla viimein oli itse valikoitu koti johon mahtui kalusteita. Muistan miten minua melkein huimasi kun ostin veronpalautusrahoilla nahkasohvan yhdestä Hämeentien huonekalukaupasta, jossa se oli ollut mallikappaleena. Elämäni ensimmäinen oikea sohva. Julistin että tämä on kuin avioliitto, tämä sohva minulla on ainakin seuraavat 30 vuotta.


Sitten tuli semmoinen vaihe, että päätin ruveta aikuiseksi ja siirtyä elämässä eteenpäin. Ajattelin että ehkä en löydä koskaan elämänkumppania, mutta ainakin ostan oman asunnon. Varasin huoneen, keittiön ja makuualkovin Arabianrrannan uudiskohteesta ja muutin pikkuruiseen kimppakämpään uudisasunnon valmistumista odottamaan. Möin kamaa pois kirpputorilla ja varastoin loput. Oli mukava päästä pois kimppakämpän ahtaudesta, ulkomaille kirjailijaresidenssiin. Sillä matkalla tapasin uudelleen Johnin, joka oli tällä välin ehtinyt mennä naimisiin, muuttaa Kaliforniaan, ja erota. Söimme illallista, yksi asia johti toiseen, ja seuraavaksi olimme Meksikossa. Arabianrannan kämppä valmistui, mutta siinä vaiheessa minä pakkasin taas matkalaukkuja ja möin tavaraa kirpputorilla. Se 30-vuotinen nahkasohva jäi uuteen asuntooni, jonka vuokrasin italialaiselle insinöörille. Siellä se taitaa olla vieläkin, insinööri osti asunnon minulta lopulta tavaroineen päivineen.


Ja minä olen nyt täällä Oaklandissa ja minulla on taas uusi sohva, mutta enää en ajattele että minulla olisi se seuraavat 30 vuotta. Olemme täällä nyt jonkun aikaa, mutta sitten luultavasti muutamme taas, toivottavasti joskus vielä myös Suomeen. Joka muutossa jotain minusta on jäänyt, ja jotain tullut mukaan. Uudessa paikassa olen nähnyt itseni uudesta kulmasta, ja oppinut että ahaa, minä saatan olla ihan ookoo tyyppi enkä mikään kylähullu, tai että minulla voi olla oma sohva, sellainen kuin itse haluan. Tai että minä voin myydä sen sohvan ja melkein kaikki muutkin tavarani, ja silti kaikki olennainen jää jäljelle. Tai että voin ryhtyä äitipuoleksi, ja asua Oaklandin köyhälistöalueella erilaisuutta pahemmin pelkäämättä.


Nyt kun luen tätä listaa muutoistani ja muutoksistani, huomaan että yksi koti jäi mainitsematta: se on tämä mikä on kulkenut mukana Kiikan ajoista lähtien, eli kirjoittaminen. Sen kodin järjestän ja sisustan aina uudelleen, ja se kestää maanjäristyksiä ja säätiloja kevyesti. Siinä kodissa on asunut monta minää, pidetty monta minäkriisiä, ja koettu syvää surua ja suurta onnea ja iloa. Unissani ja mielikuvissani esiintyy usein telttoja, ehkä siksi että niihin kiteytyy matkassa mukana olevan kodin ajatus. Ja yksi pahimmista peloistani on telttamurhaaja, mutta siitä ehkä enemmän joskus toisella kertaa.

3 comments:

  1. Oi että. Ja oi harmi. Olisin toivonut, ettei tää kirjoitus koskaan lopu. Menneet kodit on hieno tapa hahmottaa elämää. Jään pohtimaan...

    Outi

    ReplyDelete
  2. Hei, Susanna!

    Löysin tänään blogisi ja olen nyt lueskellut sitä alusta alkaen. Olen kääntäjäksi pian valmistuva käsikirjoittajan ammatistakin haaveileva immeinen. Kiitos erityisesti tästä entrystä (vaikka tähän astikin on lukeminen nautinto ollut), joka valoitti mukavasti sitä, miten olet nykytilanteeseesi päätynyt. Pakko kuitenkin kysyä lisää: Miten pääsit silloin aikoinaan Amerikassa avustajan hommiin ja miten ura urkeni käsikirjoittajana Suomessa? Itse olen pohtinut käsikirjoittamisopintoja tämän nykyisen yliopistorumbani jälkeen Brittilän puolella, mutta mietin väkisinkin saako siitä koulutuksesta varsinaisesti rahojen vastinetta ja jalkaa ovenväliin käsikirjoittajien työmarkkinoilla. Vai kannattaisiko ennemmin olla sinnikäs ja tarjota kässäreitä eteenpäin ilman sopivaa tutkintoa ja toivoa, että joku tarttuisi "kouluttamattoman" työhön ja maksaisi siitä vielä roposen kaksi palkkaakin?

    Kiitos jo etukäteen!
    S.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Moi, kannattaa kysyä noita kysymyksiä ehkä muilta, joilla on rohkaisevampia vastauksia! Itse olen sitä mieltä, että käsikirjoittaja ei Suomessa ole kovin järkevä ammatinvalinta. Yhdellä leffakässärillä on vaikea tienata 50 000 euroa enempää, ja sen eteen voi joutua tekemään esim. kymmenen vuotta töitä ja uusia versioita. Yleensä vähintään kolme vuotta. Televisiotöissä pääsee vähän paremmille palkoille, mutta nekin taitavat olla vähenemään päin kun esim. YLE joutuu jatkuvasti "sopeuttamaan" budjettia miljoonilla euroilla.

      Kannattaa varmasti kysyä myös joltain sellaiselta, joka on onnistunut elättämään niillä töillä itsensä, tai jolla on taiteellisesti tyydyttäviä kokemuksia, mutta minusta kannattaa ryhtyä tekemään ammatikseen mieluummin oikeastaan lähes mitä tahansa muuta.

      Mä pääsin aikoinaan Amerikan työharjoitteluun lähettämällä useampia kymmeniä hakukirjeitä eri tahoille. Useimmilla studioilla on työharjoitteluohjelmia, niitä voi etsiä netistä. Itselläni oli opiskelijaviisumi joka helpotti asiaa, niistä pitää siis saada opintoviikkoja että ne lasketaan työharjoitteluksi.

      Suomessa aloin saada alan töitä, kun hain ja pääsin silloisen TAIK:in, nykyisen Aalto-ylopiston elokuvataiteen linjalle ja tapasin sitä kautta alan ihmisiä.

      Kyllä esim. Postia pappi Jaakobille alkoi amatöörin käsikirjoituksesta, mutta en osaa sanoa miten kestävä pitkän tähtäimen urastrategia se on.

      Delete

Hei, kerro nimesi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...